Meri ja minä
Kaija Hiltunen



Olen istunut tällä kivellä aiemminkin, takalistoni lienevät muokanneet tähän jo omat kuoppansa pienemmät ja suuremmat. Kosteus kasvattanut sammaleet, jotka pehmeästi myötäilevät yhä luisemmaksi käyviä istumalihaksiani.

Kuulen kaukaa lähestyvät aallot, jotka rantaan iskeydyttyään pirskovat vettä kasvoilleni. Mutta ukkosen saattelemana ne antavat huomattavasti kylmemmän kylvyn. Näen sieluni silmin salamat meren aaltojen varjoissakin ja tarraudun maassa kasvavaan kasviin. Täällä on siis ruusujakin, haistan hennon tuoksahduksen, otteeni tiukentuu oksasta, mutta piikki tarrautuu kämmeneeni.

Ruusua en ole koskaan nähnyt, en edes merta tai kiveä, mutta tunnen ne tarkasti. Kiven kylmä harmaus, meren syvä sini vaahtopäiden aaltojen alla, ruusun piikki yhtä pistävä kuin rikkoutunut rakkaus.

Sinä olit unelmani, tähtitaivaitakin tavoittelin. Sinä tulit, olit ja lähdit. Sen unelman, jonka annoit minulle, sen otteessa olen taivaltanut nuoruudesta tähän päivään.
Se on rakentanut ja repinyt mutta kestänyt eikä hetkeksikään herpaantunut.

Suunnittelin perhettä rakastavan vaimon ja muutaman lapsen kanssa. Itkit jo tullessasi, miten minä sokean kanssa. Hänen kanssaan kuitenkin asuit olit ja elit, hoidit työsi, hetken aikaa. Nyt olen pärjännyt ilman ajatuksiasi, apuasi, käskyjäsi.

Jos Luoja olisi suonut ja sinä hyväksynyt, nyt meillä olisi perhe. Sen unelman kanssa olen tällä matkalla. Mikäs minun on ollessa täällä kallioilla. Täällä muistan sinut, vain harvoin sitä tuskaa minkä minulle annoit. Taas aallot merellä huokailevat ja tuulet puhaltavat, kuljen suureen tuntemattomaan. Leijailen vapaudessa voimallisena, olemukseni kevyt, kipujen kärvennys hälvennyt, haavat arpeutuneet.

Ehkäpä jo seuraava aalto huuhtelee hämärän pois silmistäni.