Trossoota (Itsensä kehumispuhe)


Moon perähänantamattoman suaraselekäänen ja rehti miäs. Mun on sellaaseksi mukulasta asti opetettu. Mä pirän tarkan hualen omista asioostani, ja tiärän justihin mikä on muillekin hyväksi. Mä en turhia höpäjä, mutta jos mulla on asiaa, niin perähän en anna. Mä oon aina tiänny tarkkahan, mikkä asiat on oikioota ja aivankun paranoo vain aijan kans, ja mikkä on jonninjoutavia akkaan jorinoota.

Itte mä oon elämäsnäni oppinu kattelemahan näköaloja ja suuria linjoja. Miähen pitää nähärä kauas ja leviäätti! Aivan niinkun jokivarres kaksfooninkisen katolta kattelis. Korialla ilimalla taitaa näkyä komialle kirkolle asti, ylitte vihiriän lakian. Silloon tuntuu oikeen niinkun friskaas, ja ilima kulukoo joutua keuhkoohin.

Mä kattelen aina mäjenpäältä suurimman kiven, jolle hypätä. Piäniä pulleroota lehemihaas joutaa muut kääntelemähän. Siinei raavas miäs opi mitään.

Koto-oloos mä osaan arvostaa akkaankin tyätä. Kun miäs tuloo tunkiolta taikka kartanolta tupahan, niin kummisaappahat pitää ymmärtää jättää portahille. Eikä viärä eres porstuahan. -Mä ymmärrän.

Miähen pitää olla sen verran saatollinen, jotta se itte kynttää timpraamahan kartanollensa rarit ja rustingit mitä se tarvittookin. -Taikka miälensä teköö. Sillä kurilla tahtoo tulla tavanomaasehenkin pyriittäes priimaa. Sitä jäläkiä viittii plassillansa sitten ittekin viälä paappana luuraalla. Mun tyäni tulemia pruukaa kyllä keherata näyttää. Eikä tämä oo oma arvio, vaan pohojautuu pyytämätä tullusihin lausuntoohin ja arvioohin. Tyänsä jälijestä miäs tunnetahan pitäjis. -Ja muistetehan kans.

Perintehistä suomalaasta, kansaanvälisyytehen aina valamista kulttuuria, ilimapiiriä ja ennakkoluulottoonta asennetta mä pirän korkias kurssis. Niihin ei trenkää minkään ulukomaalasten trasunaamaan tulla tänne sekaantumahan. Kattomahan ja kyläälemähän saavat nöyrääpoikaa kyllä tulla. -Ottamahan mallia. Näkeväppähän sitten minkälaasta se on kun oikeen komiasti osatahan ja yhtenä teherähän.

Senkin mä oon havaannu, notta asialtaaselle miähelle piisaa elämäs monta kertaa passelia tuuriakin. Mäkin oon kaharesti lotosta pikkuusen saanu. Niillä suolarahoolla mä oon pysyny kiinni uures mersus ja akka minkiis. Eikä viälä oo tarvinnu ruakapöyräs salaattia talterikillansa käännellä. Muuta en anna akan puarista tuarakaan kun parahia paloja pohojalaasista itikoosta. Sellaasta kun päivän päälle ehtoolla särpimeksi trahteeraa, niin pröystäälemättä pitää sanua, notta tuloo pikkuusen vauras olo. Muutoon mä en tykkää sellaasista, jokka liikaa rehentelöö jos on komiat kartanot ja palio millä mällätä. Pitääs olla tyylitajua ja sopivasti vaatimatoonta. Sellaasehen moon aina pyrkiny.

Ja supliikki mä oon kans aina ollu. En oo viälä sanomises toiseks jääny, jos joku vain on ruvennu riitaa haastamhan. Ja jos kränää on välihin tullukin, niin oon mä osannu silloon sopuakin teherä. Joskus on jouruttu pikkuusen pöyrillä hyppelemähän, mutta tasaaselle ei oo viälä tarvinnu kenenkään kans ruveta. Siinä tuliskin nätisti äkkiää rumaa jäläkiä, kun tyäkalut on kummiskin kaikilla hommattuna Järvenpään Iisakilta.

Ulukomuaroltanikin moon salskia ja kovakuntoonen nuarekas miäs. Pitkänhuiskia urheelija. Komeutta tiätysti saakin olla, vaikkei se ookkaan kun pinnas, eikä sitä tervehelle sen suurempaa hyätyä ookkaan. Joskus se sitäpaitti ylypeytenä tärvelöö ihimisen yhtä syväätti ku luuhun asti ylettyvä rumuuski.

Akkaan kans mä nuarempana pruuaksin kans pelata palio, ja nekin tykkäs mun kans veherata. Rumimpia ja häjyympiä mä oon aina joutunu puristelemahan irti pairanhelemasta. Mutta papin aamenen jäläkehen en oo enää kylillä kulukenu – vaikka välihin on kovaakin perähän kyselty.

Tällaanen miäs mä oon. Oon aina ollu. Aivan luannostansa. Ei mun oo mitään kurssia tarvinnu tähän käyrä.Täskin paperis on joka sana totta. Äiteekin tämän on lukenu, eikä se käskeny kun muutaman superlatiivin muuttaa pikkuusen vahavemmaksi. Liikapalio vaatimattomuus ei kuulemma teekkään enää komiemmaksi. Se rupiaa jollakinlailla aivankun piänentämähän ihimistä.